Näkökulmani

Tekstin on kirjoittanut Teemu Laulajainen.

Työttömyys ei ole koskaan ollut minulle ongelma, vaikka sitä on ollut elämässäni paljon. En tunne enkä ole koskaan tuntenut pakonomaista tarvetta päästä töihin silloin kun niitä ei ole sattunut olemaan. Pitkään räpistelin elämässäni keskenkasvuisena harrastellen valokuvausta ja kirjoittamista ja ryyppäämistä ja naisia sekä omien mielenterveysongelmien sietämistä. Olin siis yhteiskunnan elätti ja tuottamaton yksilö.

Vasta 30-vuotiaana, kun saimme silloisen tyttöystäväni kanssa lapsen, aikuistuin. Ainakin jossain määrin. Olin silloin juuri päässyt irti hermoromahduksesta johtuneesta hoito- ja kuntoutusjaksosta, kun pääsin Postiin töihin. Se oli ensimmäinen kunnon työpaikkani, ja olin siitä ylpeä.

Muutaman vuoden jälkeen aloin pitää työpaikkaani ”epämiehekkäänä”. Kyllä. Niin naiivi olin silloin. Päätimme vaihtaa kaupunkia ja alaa, pääsin metallia käsittelemään. Se tuntui isolta asialta. Ainakin kunnes siihen tottui. Perhe-elämässä oli vaikeuksia, pakenin kotioloja töihin ja tylsää työtä kotiin. Sitten 2009 tuli lomautus, 3,5 vuoden työjakson jälkeen. Pääsin loikoilemaan. Hetken päästä oli enää muutamien kuukausien työrupeama ja sitten yritys meni konkurssiin. Se ei haitannut yhtään. Olin kurkkuani myöten täynnä likaisia työolosuhteita ja suhteellisen tylsää työtä.

Alkoi työttömyys.

En suoraan sanoen ymmärrä, miksi ihminen, saadessaan tilaisuuden tehdä jotain paljon virkistävämpää ja kehittävämpää kuin monotonisesti toistuvaa työtä, ei ota tilaisuudesta kiinni, vaan murehtii asuntolainan kuukausilyhennystä, jota ei suurin surminkaan voi pienentää ja identiteetin katoamista, ikään kuin pelkkä työ olisi olemassaolon perusta.

Yhden työn identiteetti on jo saattohoidossa. Tänä päivänä on pakko opetella monia taitoja pärjätäkseen. Työttömyys on mahdollisuus uuden oppimiseen. Elintasoa täytyy laskea, mutta koska itse olen elänyt koko elämäni köyhyysrajan alapuolella, sekään ei ole mikään ongelma. Ei voi koskaan tietää, mikä harrastus tai taito tulee hyödyttämään työllistymistä tulevaisuudessa.

Tänään puhutaan työstä ja työttömyydestä joka mediassa. Teollisuusliitto ajaa yksisilmäisesti työntekijän oikeuksia ja hallitus yrittää kokonaiskuva mielessään tehdä uudistuksia Suomen valtion eduksi. Onneksi eduskunta tajusi perimmäisen tehtävänsä, eli kansan mielipiteen edustamiseen ja äänesti luottamuksensa hallitukselle irtisanomislakiasiassa.

Luulen, että koska tunnen olleeni koko elämäni oma henkilökohtainen yrittäjäni, suorittajani ja räpiköijä, olen hallituksen puolella irtisanomislain heikentämisessä. Yrityksen menestys on tärkeämpää kuin yksilön oikeuksien tiukka puolustaminen. Kun yrityksellä menee hyvin, se palkkaa ne jotka tarvitsee. Jos työpaikka lähti alta niin sanotusti naamavärkin takia, on mentävä peilin eteen ja nostettava suupieliä ylöspäin. Syyt ovat monisyisiä ja irtisanominen voi tuntua vääryydeltä. Epäreiluus on yksi maailman ja elämän ominaisuus.

Mielestäni yksilöllä on suurempi vastuu hyvinvoinnistaan kuin yhteiskunnalla. On valtavaa resurssien hukkaamista odotella työtarjousta television äärellä. Hyvinvointi piilee moniulotteisessa toiminnassa.

Minä olen lähestulkoon yksinhuoltaja lapselleni, pitkäaikainen mielenterveyspotilas antipsykoosilääkkeillä ja köyhä. En ole ollut palkkatöissä viiteen vuoteen, mutta se –  anteeksi vain yksilön pelkästään palkkatyön orjana näkevä yhteiskunta –   ei ole ollut arvolistani kärjessä, vaan terveys, luovuus ja perhe. Siksi lopetin tupakoinnin, suoritin valokuvaajan ammattitutkinnon ja keskityin erostamme oireilevan lapsen hoitamiseen poliklinikoilla ja lastensairaalassa. Samaan aikaan olin puoli vuotta yrittäjänä, mutten voinut keskittyä siihen täysillä, eikä markkina-aluekaan ollut hääppöinen. Olin työllistämiskursseilla, joista imin sen minkä voin; aloitin näyttelemään harrastelijamaisesti; olin palkkatuettuna työnhakijoiden yhdistyksessä; vapaaehtoishommissa; kirjoitin pienen näytelmän jonka myös ohjasin ja vaihdoin elämäntapoja terveellisemmäksi. Kirjoitin runoja joita lausuin klubeissa.

Nyt teen noita kaikkia, vaihtelevassa määrin. Olen isä pojalleni ja teen pientä valokuvauskeikkaa josta saan muutaman ylimääräisen satasen.

Valtavan suurena apuna työkyvyn ylläpitämisessä on ollut paikallinen työnhakijoiden yhdistys. He tarjoavat monipuolista tukea niin henkiseen kuin fyysiseen jaksamiseen. He antavat mahdollisuuden vaikuttaa tarjottujen palvelujen sisältöön. Harmi vain että ”työttömyys” on edelleen niin suuri kirosana, etteivät nuoret halua osallistua yhdistyksen toimintaan, koska pelkäävät ”leimautumista”.

Tulevaisuus? Jos jätän henkilökohtaiset mielenterveydelliset seikat sivuun ja keskityn aiheeseen eli työhön ja sen tulevaisuuteen, sanoisin että haluan tehdä työtä jolla koen olevan muutakin merkitystä kuin palkan.  Haluan pystyä säästämään rahaa ulkomaan matkaan. Toivon hyvää työyhteisöä.

Suomi muuttuu maailman mukana. Työnkuva muuttuu ja työnimikkeet ovat jo muuttuneet mitäänsanomattomiksi eivätkä kerro työn sisällöstä mitään. Ihmisen on sopeuduttava, sillä turvalliset työpaikat katoavat. Yrittäjämäisyys alkaa olla jo ehto, mutta byrokratia ja verotus tukkivat orastavan luovuuden.

Kansalaispalkka voisi olla hyvä veto. Nykyinen keppi ei muutu porkkanaksi millään taialla ja työnvieroksujia vituttaa vain enemmän. Koko ”työttömyys” -termi on ladattu niin täyteen syyllisyyttä ja sääliä, että ihmiset joilla ei ole palkkatyötä, nähdään yksiulotteisesti vajavaisina ja jotka on nopeasti saatava ”aktivoitua” nopeasti kyhätyillä kursseilla joissa ikävystytään kuoliaiksi. Tietojärjestelmien ja byrokratian monimutkaistuminen on aiheuttanut sen, että nykyään enemmän kuin koskaan yksilö on vain siirreltävä bitti te-toimiston ja valtion järjestelmissä. Näyttää kuitenkin siltä, että edellä mainitut systeemit eivät ole heti muuttumassa, vaan on edelleen yksilön hartioilla työllistyä tai kantaa työttömyyden leimaa, joka voi olla raskas jos on uskominen auktoriteetteja.

Työttömyys ei tarkoita, eikä saa tarkoittaa toimettomuutta, ja on väärin että ihminen arvotetaan niin paljon sen läpi, onko palkkatyötä vai ei. Elettävä on ja elanto ansaittava, mutta miten, on kysymys, sillä kuinka moni haluaa herätä elämättömään elämään eläkkeen kynnyksellä, asunto maksettu lapset kasvatettu mutta omat piilotetut kyvyt ja taidot kuoliaiksi tukahdutettuina. Niinä hetkinä vanhuksista kuoriutuu ”paskat kaikesta” -juhlijoita tai ”anteeksi kaikesta” -yksinäisiä.