Tarina Messikassin takana

Maanantai-aamuna 4.9 töihin tullessani, hädin tuskin herättyäni, minut määrättiin Rauman Seudun Työttömät ry:n kuskin matkaan tekemään tarinaa yhdistyksen liikkuvimman työntekijän päivästä.

Mitäpäs minä siihen sanomaan, kamera föliin ja kipi kipi.

Kahvia ei ehtinyt juomaan. Auton päivärutiinin ohje-A4 oli tiivistä luettavaa. Tyhjät laatikot pakuun ja kauppoihin. Siellä ne täytettiin lahjoitusruualla. Lukee ihan sopimuksessa, että RST ry hakee tiettynä aikana kaikki mitä heille osoitetaan. Onneksi kaupoilla on rullat laatikoille. Ensimmäinen oppitunti: kuskin täytyy olla kunnossa. Siinä me kaksi nostelimme, toinen jalkaa ontuen stentin käydessä jo ahtaaksi ja toinen selkää ähkien koska kuvitteli Lähdepellon puntti-alueella olevansa vahvempi kuin olikaan

Ja laatikot kasataan päällekkäin tietyssä asennossa. Jos sen rusauttaa väärin päin, alla olevat kananmunat eivät tykkää hyvää.

  • Tämä on minuuttitolkulla olevaa meininkiä, sitten kun yksi ajoittainen lahjoittaja vielä soittaa päälle, yksin ei kerkee. 11.10 on lähdettävä ruokaa viemään Pookin työkeskukseen. 11.30 alkaa jako, chauffeur Juha Packalen
  • Hengähtää ei voi, ihmisten on saatava ruokansa ajallaan.

Aamupäivä oli selkeä: kaupat läpi, safkat työttömille, lämmin ruoka työkeskus Pookiin ja sitten on 5 minuuttia aikaa vetää sumpit. Ehkä.

  • Uuden täytyy opetella vähintään viikko. Työkykyinen pitää olla. Ja osata ajaa kevytperäistä pakettiautoa liukkaalla kelillä. Perä heittää helposti. (niin kuin täti Monicalla, lisään mielessäni)

Kuskilla täytyy olla myös pelisilmää. Puhelimeen tulee jatkuvalla syötöllä osto- ja hakupyyntöjä. On osattava valita ostopaikat ja ajoreitti säästöeurot silmissä, sillä rahaa ei ole ylenpalttisesti. Kirpputoreilta tulee tavaranhakupyyntöjä. Niissä on käytävä, mutta hyvä kuski osaa valita mitä ottaa, vai ottaako ollenkaan. Reiluus on tärkeää. Ei voi napata rusinoita pullasta ja jättää romuja laiturille. Sana ”ei” kuuluu kuskin sanavarastoon.

  • Juoksevat asiat muuttavat päivää. On Jermuranta, TYP, TE-toimiston asiat, KELA, Odd Fellow, kaupungintalo, kaatopaikkareissut, lahjoitusten haku, auton huolto yms. pikkujutut. Mulle tää sopii, tykkään olla liikkeessä, Juha valottaa.

Periaatteessa voisi sanoa että homman vaatimustaso ottaa sisäänsä kaiken mitä kuskin ajattelu- ja toimintakyky pystyy antamaan. Autoista on ymmärrettävä, se on työkalu. Säänlukutaito on tärkeä, liikenteen lukeminen ja kiireen hallitseminen niin, ettei vastaa puhelimeen liikennettä vaarantaen. Puhetaito on eduksi.

Päivän hyväntekeväisyysannos tuli yllättäen Lähdepellon Ratsastuskoululta kun veimme sinne leipää. Vastapalvelukseksi he lupasivat tulla johonkin tapahtumaamme taluttamaan hevosia lapsiyleisölle. Loistavaa! Kiitos heille.

  • Niin leivän kuin muunkin ruuan tapauksessa meidän hukkaprosenttimme on puhdas 0%. Se leipä mikä ei mene ihmisille, menee eläimille.

Siinä jutellessamme kaikkea maan ja taivaan välillä, juttu siirtyy ruoanjakoon. Kuski kertoo, että se on harva joka ymmärtää, mitä kaikkea yhdistys joutuu tekemään ruoka-avun jakamisen eteen ja vielä kiittävät siitä. Niinhän se on monellakin elämän alueella, että saavutettu etu, tietyn ajan päästä, muuttuu itsestäänselvyydeksi eikä sitä osata arvostaa.

Ruokakassin ketjuun kuuluu myös jakohuoneen työntekijät, jotka lajittelevat ja tarkastavat pakkaukset. Rahaa kuluu bensaan, auton huoltoon, työntekijöiden palkkaan ja koko ajan on huoli siitä löytyykö kuskille apukaveria, koska yksin se on liian raskasta.

Päivän kääntyessä iltapäivään ja ansaittuun lounaaseen, tapasin 10-ruokalassa yhdistyksen puheenjohtajan Ilse Vauhkosen. Häneltä kuulin ajatuksen ruokakassin muuttumisesta maksulliseksi. Se oli pidempään pyörinyt hänen mielessään ja muutoksesta on jo neuvoteltu kauppojen kanssa.

  • Me olemme jakaneet ilmaisia ruokakasseja 10 vuotta, satsanneet siihen resursseja ja rahaa jotta muuten poisheitettävä ruoka jakautuisi tasaisemmin sitä tarvitseville. Meillä ei ole pakkoa tehdä näin. Tämä on vapaaehtoista. Kassista otettava maksu on mahdollisuus ruoka-avun saajalle olla mukana yhteisvastuussa. Se on askel kohti osallistavampaa yhteiskuntaa.

Olen samaa mieltä. 20 senttiä ei aja ketään vararikkoon. Itse asiassa asian voisi nimenomaan kääntää ylösalaisin: nyt ei tarvitse tuntea syyllisyyttä että saa vastikkeettomasti ilmaista hyötyä vaan on mukana rakentamassa yhteiskuntaa jonka toimintaan jokainen osallistuu. Saa osallistua.

mediapaja/TL

wpChatIcon