Synnytyskomplikaatioita ja yhdessä puristamista

AVENUE–teatterin 10 vuoden tauon katkaisi pienoisnäytelmä ”kohti tulevaisuutta” vuonna 2015. Seuraavana vuonna vuorossa oli kokopitkä ”Minne tuuli kylän kuljettaa”. Ja 2017 valmistui pienoiskomedia nimeltä ”Kerrostalosuhteita”, josta tässä kerron.

Ehdotus käsikirjoituksen tekemiseen tuli mediapajan Tuire Vanhakartanolta. Se oli vain ilmaan heitetty idea ilman paineita tulosvastuullisuudesta. Sain vapaat kädet. Kuitenkin mieluummin komedia, kuin tragedia.

Ainoan sisällöllisen toiveen sain Eija Wellingiltä: näytelmässä voisi vilahtaa keppihevonen. Kesällä RST ry myi keppihevosia ”Porkkanaa, ei keppiä” –tapahtumassa ja kepparikisat olivat muutenkin esillä mediassa.

KIRJOITUSTYÖ

Niinpä istutin itseni kiltisti tuoliin mielessäni kysymys: mihin helkkariin liitän keppihevosen?

Tästä tulee jotain. Tästä ei tule mitään. Tästä tulee jotain. Tästä ei tule mitään. Pelkkää paskaa. Asun kerrostalossa ja muistan lukeneeni ohjeen kirjoittajille; kirjoita sellaisesta asiasta tai ympäristöstä jonka tunnet. Tunnen kerrostaloelämän. Se on kompakti yhteisö ja tapahtumahorisontti on rikas. Aivan niin kuin alkkareissa. Ai pahus. S unohtui. Salkkareissa siis.

Kaikki mitä kirjoittaja kuulee tai näkee, aistii ja muistaa, on aineistona fiktiolle.

En osannut hahmottaa tapahtumia suurella kädellä, vaan lähdin suoraan kirjoittamaan dialogia. Se tavallaan valmistui liian suoraan. Vasta miettiessäni loppuratkaisua, aloin uskoa itsekin että jotain kohtuullisen toteuttamiskelpoista on syntymässä.

Juoneen kuului ajankohtainen ilmiö nimeltä maahanmuutto. Pakolaisperhe odotti oleskelulupaa maahanmuuttovirastosta. Perheen mies jakoi lehtiä. Tähän rooliin ajattelin RST ry:ssä tapaamaani Sinan Bahaa’ta, oikeassakin elämässä oleskelulupaa odottavaa irakilaista perheenpäätä. Tosin ei jaa lehtiä. Kontrasti fiktion ja toden välillä oli hyvin mielenkiintoinen.

HARJOITUKSET

Kolme näytelmässä esiintyvää ovat olleet mukana aiemmassa projektissa: Jonna Puputti, Jari Heinonen ja minä,  Teemu Laulajainen. Muut tulivat kuka minkäkin huhupuheen kautta: Tuija Väkiparta, Tuija Sainio, Sinan Bahaa, Noora Pohjola ja takapiruna hääri Tuire Vanhakartano.

Edellisen näytelmän tavoin tässäkin tapauksessa pääsimme harjoittelemaan lavasteissa vasta toiseksi viimeisellä viikolla. Ne valmistuivat häthätää kahden ihmisen voimin.

Haasteita toi erilaisten ihmisten erilaiset elämäntilanteet ja työt, sekä Sinanin suomen kielen taito. Kerran saimme puhelinyhteyden suomi-arabia –tulkkiin. On vaikea kuvitella miltä tuntuu tulla täysin uuteen maahan, täysin tuntemattomaan kieleen ja lähteä näytelmään mukaan jossa pitäisi puhua ymmärrettävää suomea!

Kellariteatterilta Jarmo Koski antoi meille esiintymisvaatteita ja muuta rekvisiittaa. Näyttelijät kaivoivat hahmoistaan eleitä ja ilmeitä ja paikkojaan näyttämöllä – tekivät niistä omannäköisiä. Ohjaajana huusin välillä: ”ääntä!”, sillä näyttelijän äänen on oltava kantava.

Iso osa näytelmän tehosta tulee musiikista ja niissä Jonna Puputti teki tehosteäänien puolella ison homman. Hän myös hoiti ne näytelmän aikana oman roolinsa ohella. Harjoitusten kerrat jäivät vähiksi, viimeisillä kerroilla oli tuuria jotta homma meni putkeen. Välillä paikkasin kahta näyttelijää yhtä aikaa. Siinä ei ohjattu. Kunhan selvittiin.

ESITYKSET

Aina. Aina, kun on kyse ihmisjoukosta joka tekee teatterikappaletta, yllätyksiltä ei voi välttyä. Ei voi, sillä jokaisella näyttelijällä on oma elämä ja omat haasteet sitoutua ja toteuttaa yhteinen produktio. Hetki ennen ensi-iltaa Ooperissa, yksi näyttelijä ilmoittaa, ettei ehkä pysy mukana vauhdissa kun on lopettanut lääkityksen kirurgista toimenpidettä varten.

Ellen olisi ollut niin poissa itsestäni jo valmiiksi, olisin panikoinut.

Kenraaliharjoitukset olivat menneet hyvin edellisenä päivänä. Mutta silti. Jännite on olemassa aina, oli esteitä tai ei.

H-hetki lähestyi. Ihmisiä valui saliin. 50 tuolia lavan edessä näytti saarekkeelta isossa salissa. Ne kuitenkin täyttyivät aika hyvin. Laitoin videokamerasta nauhoituksen päälle ja astelin puhumaan alkusanat: ”pitäkää silmät, korvat ja ihokarvat auki ja tuntekaa esitys joka solullanne” tai jotakin sinne päin.

”Hyvaa paivaa ruuvi läski!” Itse ainakin hytkyin kulisseissa kun ”Rami” lausui nämä sanat. Ilokseni yleisössä oli mukana yksi tai kaksi ennakkoluulotonta ääneen naurajaa, jotka kirvoittivat muidenkin huulilta naurua. Lähestulkoon liikutuin ajatellessani että nämä repliikit ja tapahtumat ovat tulleet omasta päästäni paperille, maanneet siinä kuolleina kunnes nyt ne nousevat siivilleen ja niihin reagoidaan.  Osa minua esitetään näyttämöllä kaikelle kansalle.

Näytelmän kulussa oli komiikan kulminaatiopisteitä jolloin yleisö nauroi. Se nauroi siinäkin kohtaa kun olisi pitänyt vakavoitua. Erityisen ylpeä olen näistä suorituksista: Radio Pentikäinen, solo dance. Neiti Moottoriturpa, stiga-tykitys. Nieminen, loppuromahdus. Hiippari, roskiksen vienti. Rami, naurukohtaus Niemisen stripatessa. Runoilija, herääminen. Pukupelle, lehdenjakohommiin.

Ohjaajan huoli osoittautui aiheettomaksi, näyttelijät pelasivat yhteen ja homma meni eteenpäin. Oma lyhyt roolikin tuli suoritettua. Harjoittelin kulisseissa silmälasien sujuvaa esille ottamista rintataskusta.

Huippu Ellit pitivät muotinäytöksensä Lokki-talossa marraskuun 29. päivä. Samana päivänä oli meidän viimeinen esitys. Meillä oli ns. kotikenttäetu. Sali tuli aivan täyteen, eikä aivan riittänytkään. Tunnelma oli katossa. Ihme kyllä, tässä esityksessä tuli eniten jäätymisiä. Mutta kokonaisuus pysyi kuitenkin kasassa ja ihmiset reagoivat – myönteisesti. Kamera, jonka laitoin kuvaamaan yleisön reaktioita, unohtui laittaa päälle. Se ei haittaa, tunnejälki on tärkeämpää.

Koko projektin aikana mietin Sinanin roolihahmoa, Ramia, joka saa oleskeluluvan joka näytöksessä ja harjoituksessa. Miten käy, kohtaako fiktio todellisuuden? Onko kohtalon ironiaa jos näyttelijä ei saakaan lupaa jäädä maahan vaikka on niin hokenut ulkomuistista sata kertaa?

Viikko viimeisen esityksen jälkeen Sinan soitti minulle: hän oli kuukausien odottelun jälkeen saanut myönteisen päätöksen. Sattumaa vai kohtaloa?

Teemu Laulajainen