Löydä lajisi: Ratsastus

la 20.5.17 klo 13-15, Rauman Ratsastuskeskus

Olen pelännyt hevosia koko elämäni. Jossain vaiheessa pelko oli niin suuri, etten edes pystynyt mennä hevosten lähelle. Kauniita eläimiä ne kyllä ovat ja hyvin älykkäitä kuulemma, mutta ongelmani on se, että ne ovat isoja. Koiranomistajana ja kissan orjana olen tottunut vain pienempiin lajeihin.

Kun kuulin huhtikuussa, että KIPINÄ järjestää tutustumisreissun Rauman Ratsastuskeskukselle osana “Löydä lajisi” -liikuntaryhmän ohjelmaa, soi herätyskello päässäni: “NYT on kohdattava pelko!”.

KIPINÄn ja RST ry:n porukan kanssa on sen verran helppoa olla, ettei mukaan lähtemisessä ollut suorituspaineita, vaan kyse oli rennosta ja ystävällisestä matalan kynnyksen tapahtumasta. Ilmaisesta myös.

Oli siis luvassa erittäin mielenkiintoista yhteisaikaa hevoshullun teinityttäreni kanssa, sillä hän oli ehdottomasti tulossa mukaan.

Meidän pieni ryhmämme (6 aikuista ja 3 lasta) kokoontui tallin eteen vähän ennen klo 13:ta ja heti uteliaat hevoset tulivat aidalle vastaan. Niin muuten, mainitsinko jo, että ne todellakin näyttävät isoilta? Toki lapset olivat minua paljon rohkeampia ja menivät moikkaamaan hevosia.

Ratsastuskeskuksen omistaja Pia Marila kertoi tallin historiasta, toiminnasta, arkielämästä ja hevosista. Pian tytär Sini Marila liittyi seuraan ja ohjasi meitä Ritari-nimisen hevosen valmisteluissa. Paula ja Essi -ponit laitettiin valmiiksi lapsille. Tallin luppakorvapuput seurasivat kaukaa meidän touhuamme.

Yhtäkkiä kuulin itseni sanovan: “No niiiiin, ei muuta kuin sopivan kokoinen ratsastuskypärä päähän ja menoksi… kai?”. Hyvästelin tallin ruskean kissan, sen verran epävarmalta lähitulevaisuuteni näytti, laitoin kypärän päähän ja lähdin kävelemään muiden kanssa maneesiin.

Sain taluttaa Ritaria samalla kun nuorempana ratsastanut Alice ratsasti sillä, ja arvatkaa mitä? Hevonen on iso. Hevosen pää on iso. Ja se on aika lähellä, kun taluttaa. Sini antoi ohjeita koko ajan ja kertoi hevosen käyttäytymisestä ja koulutuksesta.

Ritari sai yhteensä viisi eri ratsastajaa selkäänsä ja varmasti iloitsi siitä, että joukossa oli kokeneita ratsastajia, vaikka heidänkin edellisestä ratsastustunnistaan oli kulunut monta vuotta.

Päivän antimet olivat runsaat ja miellyttävät: olin ulkona kauniilla säällä söpöjen lasten, iloisten aikuisten ja komeiden eläinten kanssa. Opin, että vaikka hevoset ovat paljon isompia kuin koirat, kannattaa koulutuksessa käyttää vanhaa tuttua positiivista vahvistetta samalla tavalla. Tyttäreni talutti poneja, ratsasti Ritarilla ja antoi vissiin elämänsä ensimmäisen ratsastustunnin omalle äidilleen.

Pääsin hevosen selkään, en pudonnut sieltä vaan tulin alas ihan itse, niin kuin iso tyttö.

Kirjoittaja on Raumalle 20 vuotta sitten rantautunut ranskalainen, pitkäaikainen työtön ja paljon muutakin. Saa päästää vapaaksi omasta pienestä maailmastaan silloin tällöin, mutta ainoastaan omalla vastuulla!